Lätinät kahdelta kuulta

Kaksi kuukautta on vierähtänyt hirveän nopeasti. Pieni Pohjan Akka on kasvanut hirmuisesti ja kerennyt pudottamaan neljä etuhammasta, kärsinyt kertaalleen mahataudista, vetänyt muutaman tuhat hepulia ja aiheuttanut Avalle harmaita hapsia. Kaikesta huolimatta Ava ja pieni Lohipulla ovat parhaat kaverukset, eikä mene yötäkään niin etteivät ne nukkuisi yhdessä läjässä. 

Louhi on mitä mainioin otus. Pieni koira isolla egolla, jolle henkilökohtaisen tilan määritelmä on täysin tuntematon. Ei väliä mitä teet ja missä olet, pikkukoira seuraa ja koittaa kaikin keinoin päästä syliteltäväksi. Louhella on myös hauska tapa työntää kuononsa sohvan istuintyynyjen väliin ja puhaltaa, niin että siitä kuuluu komea törinä. Tämä saa tietenkin naurua ihmisissä aikaan, ja siitäkös pieni innostuu lisää. Lohipullalla on myös tapana ilmaista mielipiteensä ihmeellisillä mutinoilla ja rutinoilla, tarpeen vaatiessa myös kiljumalla. En oikein osaa päättää pidänkö tästä tavasta vaiko en. 

Tuhoja neiti ei ole juurikaan tehnyt. Kerran repi tapettia, mutta se taitaakin sitten olla se suurin tuho tähän mennessä. 

Ensivuodelle on kehitelty jo suunnitelmia, muutamat näyttelykäynnit, pentutreffit, pentujen ratatreenit ja reissu Kuusamoon. Lisää on varmasti tiedossa, mutta josko sitä koittaisi ensin edellämainituista selvitä. 

Aiemmin tällä viikolla Louhi pääsi rälläämään kahden hienon salukinuorukaisen kanssa. Alkujännityksestä päästyään pieni koitti urhoollisesti viipottaa Kirpun (Non Serviam Folie à Deux)  ja Mitsun (Non Serviam Fautrix Animae) perässä. Tulipa samalla reissulla nähtyä myös muita Hyden laumalaisia.

Tänään vaihtuu myös vuosi. Jännityksellä odotan miten pentu reagoi paukkeeseen. Avahan ei raketeista ole moksiskaan, joten toivotaan että sen tyyneydellä olisi pentuun positiivinen vaikutus.

 Tämä vuosi ollut erittäin tapahtumarikas, niin hyvässä kuin pahassakin. Saas nähdä mitä kaikkea ensi vuosi tuo tullessaan.

Pentuarkea kera kipulääkkeiden

Arki on lähtenyt Louhen kanssa rullaamaan paremmin kuin hyvin.

Pentu on lähestulkoon sisäsiisti jo nyt, mitä yöllä tekee yhdet pissat paperille.

Kissat on hirmu hauskoja leikkikavereita ja Avan häntää on kiva jahdata. 

Tuhojen määrä on pyöreä nolla, ainakin vielä tässä vaiheessa. Kaiken kaikkiaan aivan tavattoman helppo pentu. Ruokaansa Louhi vahtii kuin pahempikin peto ja ollaankin pikku akka ruokittu erillään muista, konfliktien välttämiseksi. Pentu on vähintään yhtä ahne kuin Ava, mutta minusta se on pelkästään positiivista.

Ava on ottanut melko äidillisen roolin, katsoo pihalla pennun perään, putsailee sitä ja leikkii todella nätisti ja varovasti. Ilo katsella miten hienosti nämä kaksi tulevat juttuun, etenkin kun pelkäsin ettei Ava lämpenisi pennulle kovinkaan nopeasti. Mutta toisin kävi ja oon aivan hirmuisen ylpeä meidän teinistä.

Mä olen taas vaihteeksi lähes liikuntakyvytön ja reissua reumapolille pukkaa. Vasen lonkka tulessa, oikea olkapää kipeytyy pienestäkin rasituksesta ja kipu säteilee rintaan, aiheuttaen viiltävän tunteen jokaisella hengenvedolla. Särkylääkkeitä menee kuin karkkia, mutta niistäkin on vain hyvin rajallinen apu, lähinnä vievät vain pahimman piikin. Onnea on sauna, jossa kipu helpottaa edes hetkeksi. 

On se kiva, kun on juuri täyttänyt 20v. ja kroppa huitelee jo eläkeiässä.

Täytyy koittaa saada pennusta kuvia, jahka keli muuttuisi vähän kirkkaammaksi. Tuo harmaa ja kolea keli ei ihan ideaali ole kuvaamisen, saatika kropan ja mielen kannalta. 

 

Louhi, pieni Pohjan Akka

Louhi 2kk (c)Tuija Tuominen

 

Noniin, nyt on pikku akka kotona. Ja melkoisin valloittajan elkein sitten sisälle astelikin. 

Kissat ja Ava saivat murinat niskoihinsa heti kättelyssä, kun kehtasivat haistella liian pitkään.

Louhi tutki hyvin määrätietoisesti talon jokaisen nurkan, ja viipotti ulkona kuin olisi telminyt siellä aina. Täällä on tosiaan lunta semmoiset kevyet 20cm,

joka noin pienelle eläimelle on melkoinen hanki. 

Ensimmäisen ateriansakin Louhi kerkesi jo vetäistä napaan, hyvällä ruokahalulla. 

Nyt tuo pieni vetelee autuaana sikeitä sohvalla (jep, se oli ensimmäinen paikka jonka neiti omi).

En voisi enempää olla Micaelalle kiitollinen toteutuneesta haaveesta. 

 

Ainiin, pentu on tosiaan virallisemmin Qashani Qurrat Al-Ain, ja on meillä sijoituksessa.

 

 

Se päivä on tänään

Tänään oli meidän toinen vuosipäivä. Heh, tuntuu että siitä olisi vasta muutama kuukausi kun törmättiin, mutta samaan aikaan siltä kuin olisi ollut toisen kanssa ikuisuuden. Aloin tänään myös miettimään sitä, miten paljon on tapahtunut näiden kahden vuoden aikana. On ollu muuttorumbaa enemmän kuin tarpeeksi, oon saanu koulu- ja työpaikan, ollaan ostettu talo, oon tutustunu mahtaviin ihmisiin, menettänyt ystävän ja myöskin saanut uusia sellaisia. Unohtamatta tietenkään sitä, että sain Avan. Reilu muutama vuosi sitten oli myös kampanja nimeltä #Sairaankaunis, itsekin siihen osallistuin. Löysinpä vielä tekstinkin jonka olin kirjoittanut. 

"Päällepäin olen normaali 18 -vuotias tyttö, mutta elämäni on ollut/on edelleen jatkuvaa taistelua oman pään kanssa. Tarinani on pitkä, mutta kiva jos jaksat sen lukea.

Kaikki alkoi vuonna 2011 kun olin 14v, siitä ja seuraavasta vuodesta itselläni ei ole kummoisia muistikuvia. Tapahtui asioita joista en tänne halua kertoa, sellaisia joita kenenkään ei haluaisi kokevan. Olin pitkään hiljaa kaikesta mitä oli käynyt. Alkoi ilmaantua käytöshäiriöitä, kotoa karkailua, itsetuhoisuutta, juomista, koulunkäynti meni perseelleen. Ulkopuolisen silmiin pelkkää teinin kapinointia. Sitten tuli tajuttomuuskohtauksia (joita jälkeenpäin alettu epäilemään paniikkikohtauksiksi) ja migreeniä. Näitä kun alettiin tutkimaan, sain avattua suutani lääkärille. Vähitellen tapahtumien vyyhti lähti aukenemaan myös porukoille. Talvella 2011 kävinkin sitten osastojaksolla, hyvin lyhyellä sellaisella. Alle viikon mittaisella. Kokeiltiin terapiaa, en voinut puhua, en edes tiennyt mistä puhuisin. Terapiakäynnit loppuivat, en suostunut menemään enää sinne. Oireiluni paheni, taas osastolle ja sieltä suoraan sijoitukseen Lahteen. Siellä ollessa suoritin 9. luokkaa etänä, kävin tekemässä kotilomien aikana muutaman kokeen. Kolme kuukautta vietin Lahdessa, sitten vanhemmat vaihtoivat paikkakuntaa ja sijoitus loppui. Asuin kotona puolisen vuotta ja ihmeen kaupalla sainkin peruskoulun suoritettua. Hain Iisalmeen ammattikouluun, sosiaali- ja terveysalalle. Kotona oireluni vain paheni, itsetuhoisuus lisääntyi huomattavasti, sain paniikkikohtauksia ja olin aivan lukossa. Uudelleen sijoitukseen. Tällä kertaa vietin 2 vuotta sijoitettuna, koitin käydä koulussa sieltä käsin, mutta huonoin lopputuloksin. Toimintakykyni oli todella heikko. Koko tämän ajan oireiluni oli vahvaa, tällä kertaa vain sitä etten jaksanut nousta sängystä, itkin, viiltelin, nukkuminen tuotti ongelmia, mietin mikä h*lvetti mua vaivaa, miksi en vain voi olla niinkuin muut ja pystyä ns normaaliin elämään. Ravasin terapiassa ja lääkärillä. Olin jatkuvasti kipeänä. Psykosomaattista oireilua. Mirtazapin -lääkitystä kokeiltiin. Tasasi oloa, mutta turhan paljon. Mikään ei tuntunut yhtään miltään ja silti samalla pahalta. Lopetin lääkityksen 1,5v syömisen jälkeen. Olo oli inhimillisempi, mutta mielialan heittely paheni. Kesällä sijoitukseni loppui, muutin takaisin kotiin. Hain Jyväskylään kouluun, samalle alalle jota olin aiemmin käynyt. Tuli muutto, sain tukihenkilön Nuorten Ystäviltä. Koulu alkoi, sain käytyä siellä yhtenä päivänä, olin paikalla jopa 2h. Terapiakäynnit aloitettiin, niistäkään ei hirveästi mitään tullut. Ensikuussa olisi edessä uusi käynti jossa suunnitellaan jatkoa. Oireiluni jatkuu edelleen. En ole saanut ainuttakaan kelvollista diagnoosia, osittain omaa syytäni kun en ole jaksanut terapiaa. Paniikkikohtaukset ovat kamalia, unirytmi olematon, jatkuva stressitila päällä, ahdistuneisuutta ja masennusta, jatkuvaa sairastelua ja kädet täynnä arpia. Olen täysin lähtökuopissa ongelmieni voittamisen suhteen. Mutta ehkä, ehkä joku päivä mä huomaan että kaikki tää on takanapäin. Kun nyt katson itseäni peilistä en näe oikeastaan mitään katsomisen arvoista, mutta ehkä mä olenkin #sairaankaunis ."

Tuon tekstin kirjoittamisesta on samalla hyvin pitkä ja hyvin lyhyt aika. Kahdessa vuodessa olen voittanut lähestulkoon jokaisen mörön, joka minua tuolloin vaivasi. Kahdessa vuodessa mä olen kasvanut, musta on tullut onnellinen. Peilikuvakin on ihan näpsäkän näköinen. Yksin mä en tähän ois pystynyt, ne oikeat ihmiset ympärillä jotka jaksoivat tsempata ja sanoa että mä riitän, ovat olleet edellytys sille että pääsin ylipäätään alkuun. Ei jokainen päivä edelleenkään ole ruusuilla tanssimista, mutta ei sen tarvitse, eikä pidäkään olla. Mä olen hyvin tyytyväinen siihen missä pisteessä nyt olen. Suurin käännekohta mun voinnissa tapahtui, kun annoin itselleni luvan olla niin paskana kuin olin, ilman syyttelyä, ilman jatkuvaa ruoskimista. Siitä lähti pikkuhiljaa rakentumaan terveempi ja miellyttävämpi minäkuva. 

Monet romahdukset tän matkan aikana on koettu, hetkiä jolloin oli ihan valmis heittämään hanskat tiskiin. Jostain syvältä sisältä kuitenkin löytyi aina se pieni mutta hyvin määrätietoinen minä, joka ei suostu häviämään. Se samainen pieni minä, joka ei halunnut pelata pelejä jossa tiesi jäävänsä kakkoseksi. Se että löysin uudestaan sen persoonan joka olin lapsena, sen persoonan joka oikeasti olen, avasi mulle niin monia mahdollisuuksia. Tärkeimpänä selviytymisen. Ja sen mä tein, paremmin kuin osasin toivoa.

Tänään on se päivä jonka niin hartaasti toivoin koittavan. Se tuli kun lakkasin odottamasta sitä. 
Tänään mä huomasin että kaikki on takanapäin.

Visiitti Qashanilassa

Nyt on ehkä turvallista *koputtaa puuta* paljastaa tulevan pennun identiteetti sekä kasvattaja.

Pentu tulee Qashani -kennelistä ja kasvattaja on yksi upeimpia ihmisiä jotka olen tavannut, niin välitön ja aito ihminen. Pennun vanhemmat ovat Qashani Shahin Al-Hasa " Valo" ja Tek Kulak Pirzola "Pirzola".

Isän vanhemmat ovat kotoisin Syyriasta ja Qatarista, emä Turkin tuonti. 

Kyseinen yhdistelmä miellyttää minua niin monelta osin, että toista on vaikea löytää. Onneksi ei tarvitse.

Lähdimmä miehen kanssa torstaina puuduttamaan takalistojamme 6h ajomatkalle kasvattajan luo pentuja katsomaan. Kyllähän sieltä löytyikin se yksi tyttö, joka kapusi syliin ja olikin siihen liimaantuneena koko kolmen päivän vierailun ajan. Taisi mennä niin että pentu valitsi meidät, eikä toisinpäin. Nyt pitäisi sitten malttaa odottaa vielä kolme viikkoa, jotta saataisiin pentu kotiin. 

Kutsumanimeksi tytölle valikoitui Louhi, Kalevalassa kun hänet kuvataan noitana, jolla on suunnattomat taikavoimat. Hän pystyy muuttamaan muotoaan, käskemään säätä, säätämään auringon ja kuun kulkua, parantamaan sekä on kykeneväinen synnyttämään mitä ihmeellisimpiä olioita. Taikavoimia tällä pennulla tosiaan on, yksi katse ja pieni tyttö on lumonnut sinut.

Avokki napsi kuvia 5 -viikkoisten pentujen ulkoiluhetkestä, sokkona tosin, sen verran liukasliikkeisiä tapauksia olivat. 

Kuvia ei sitten käytetä mihinkään ilman lupia!

Täpinä

Nyt se pentukuume sitten iski. Ja minä kun luulin ettei sitä tapahdu, vaan pysyisin melko neutraalissa tilassa. Plärään samoja kuvia pennuista läpi tuhannetta kertaa ja perhoset valtaavat mahan. Edes ajatus kusilammikoista lattialla ja syödyistä huonekaluista ei aiheuta ärsytystä. Nimivaihtoehtoja olen koonnut A4 täyteen ja hommannut kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta pentukrääsää. Ei siinä, onhan siitä jo se 6 vuotta kun viimeksi olen tätä kuumetta potenut. Yh.
Pentuja päästään katsomaan 20.pv. Avokki ei ihan arvosta 450km ajomatkaa suuntaansa, mutta on sekin ihan innoissaan vaikkei tahdo myöntää.

Mitä kouluun ja töihin tulee, niin tuntuu mä olen vihdoin löytänyt sen alan joka tuntuu omalta. Sellainen missä mun ei pääsääntöisesti tarvitse poistua kotoa eikä tarvitse stressata unirtymistä, tai lähinnä sen puutteesta.

Jottei tästä tulisi liian positiivinen postaus, niin mainittakoon että energiaa syö aivan hirveästi nää kivut mitä keli aiheuttaa. Kamalan mielelläni en liiku peiton alta mihinkään, jollei ole pakko.

 Ainiin, Avalla onkin nyt sitten valeraskausoiretta. Ei onneksi ilmene muuten, kuin lievänä maidontuotantona ja turvotuksena. Maalailen tässä tietysti piruja seinille siitä että iskisi samanlaisena kuin Lunalla. Toivotaan että ei. En halua enää ikinä joutua tilanteeseen, jossa mietin edes hetkellisesti sen mahdollisuutta että koirani olisi seuraava neitsyt maria.

Päivitystä

Ulkoasu on remontissa, kuten varmaan huomaa. Valmistuu kun valmistuu. 

Täällä on viimeiset kaksi viikkoa ollut aivan järkyttävän koleaa ja kosteaa, mikä taasen aiheuttaa sen,

että mun nivelet huutaa hoosiannaa. Sohvalla ja sängyllä löhöämisen lisäksi ei hirveästi muuta fyysistä pysty tekemään. Onnea on hehtaarin tontti, jonka ansiosta koiran liikutus ei merkittävästi kärsi tästä invalidisoitumisesta.  

Ensiviikolla pitäisi suunnata kohti Jyväskylää. Ohjelmassa Viikatteen keikka Lutakossa, kera vanhempien, anopin ja ystävien. Ihan mukavaa vaihtelua erakoitumiseen. 

Mitä pentuprojektiin tulee, niin pennut syntyivät 15.9.

Tuloksena 4+5. Nyt vain sitten odotellaan ja mietitään päätä puhki mahdollisen pennun nimen osalta. Ei saisi innostua liikaa, koska asiat tuppaa usein menemään päin mäntyä, mutta minkäs tälle mahtaa. 

Mitään en osaa pitää varmana niin kauan, kun pentu ei ole sylissä ja matkalla meille.Vaikka pakko mun on myöntää, että suunnittelen jo kovasti pennun pään menoksi kaikkea, ja kuumeisesti katselen sille tarvikkeita. Varsinaista pentukuumetta mulla ei ole, mutta uusi harrastuskaveri olisi enemmän kuin tervetullut.

Ei ole minusta bloggaajaksi.

Joo, ties milloin päivittänyt tänne kuulumisia viimeksi... Kuittaan kaiken järjettömällä kiireellä.

Tiivistetysti siis mitä kuukausien mittaan tapahtunut:

- Ostettiin talo, hehtaarin tontilla Pielavedeltä

- Perheeseen liittyi kaksi kissaa ja kanoja.

-Aloitin datanomiopinnot oppisopimuksella

Tää uusi talo on unelmien täyttymys. Eläimille paljon tilaa, ei naapureita lähellä joten omaa rauhaa löytyy. Miinukseksi voisi toki laskea karhut ja ahmat joita tontin lähellä kulkee, mutta niin kauan kun eivät etupihalle ryntää niin en näe ongelmaa.

Sitten vähän jännempiin juttuihin. Oon alkuvuodesta tutustunut aivan mahtavaan salukikasvattajaan, ja alustavaa pentuvaraustakin heittänyt. Yhdistelmää ja kasvattajan nimeä en vielä heitä ilmoille, mutta kerrottakoon yhdistelmän olevan upea ja juuri sellainen josta itselleni pennun tahtoisin. Tilanne on nyt se että laskettu aika nartulla lähestyy kiitettävää tahtia ja jännätään tulisiko sieltä meille sopiva pentu. Viikon sisään pitäisi pennut putkahtaa maailmaan. Mä en meinaa pysyä pöksyissäni! Tässä jo kuumeisesti oon katsellu mitä pennulle hommaisi, vaikka mikään ei vielä ole niin varmaa kuin epävarma. Sormet ja varpaat ristiin että onnaa!

Koitan nyt taas tsempata tän bloggaamisen kanssa, ja päivitellä tuleeko pentua vaiko eikö. 

Kuulumisia

Avalla loppui juoksut tuossa parisen viikkoa sitten. Vuodon loputtua meni vuorokausi ja alkoi valuttamaan kellertävää ja haisevaa eritettä. Siinä sitten pahinta peläten Evidensiaan. Kohtu oli oikein siisti, ei merkkiä tulehduksesta. Antibiootit emätintulehdukseen. 

Toivotaan ettei sillä nyt pamahda kunnolla valeraskaus päälle.

Vähän on laiska ja nisät turvoksissa, ja entistä ahneempi. Toivotaan  nyt että pahemmaksi ei mene.

Tai ainakaan niin pahaksi kuin Lunalla kerran oli. Sillä valutti nisät oikein huolella maitoa, pehmoja ei hoivannut, mutta aloitti synnytyksen oikein oppikirjojen mukaan. Lämmön laskut ja nousut, hirveää petailua, ja lopulta näkyviä supistuksia, joiden saattelemana siltä valahti vaaleanpunainen limaklöntti. Siinä tuli viikonloppupäivystykset soiteltua tuloksetta läpi, mutta seuraavana maanantaina päästiin vihdoin lekuriin. Tyhjähän se koira oli, kun ei mitään mahdollisuutta ollut että kukaan olisi astumaan päässyt. Tosin pakko myöntää, että hetken aikaa pelkäsin sen olevan seuraava Neitsyt Maria. Vieläkään ei tiedetä mikä se limaklöntti oli joka pihalle putkahti. 

Viime viikko oltiinkin Avan kanssa vanhempien luona, ne perkeleet kun otti lähti Ausseihin lomalle. Elukkavahdin hommia siis. Voin sanoa että siinä on hiukan hommaa, kun hoidettavana on neljä vuohta, lammas, kanoja, kaneja, kissoja ja viisi koiraa, Avan lisäksi. Huh, vaan selvittiin siitäkin kunnialla. Kahdella itkupotkuraivarilla. Tuli myös opittua että tämä rakas karvalapsi mahtuu tulemaan kissanluukusta läpi, jos pöydällä on pizza. 

Kauniita unia ystäväni.

Blogin päivittäminen jäi sitten ihan ensialkuun vähäiseksi. Noh, kai mä voin antaa sen itelleni anteeksi, kun ottaa huomioon millaista hullunmyllyä tämä viimeinen kuukausi on ollut. 

Yksi on joukosta poissa. Luna nukkui pois 08.02.2017.  Kauniita unia meidän pieni kippuraeläin, lentävä perkele, karvasukkula ja paniikkinappula. Nyt ei enää pelota eikä satu. 

Luna 

Tää on ollut henkisesti melko raskas kuukausi. Hyvä ystävä siirtyi ikiuneen, samoihin aikoihin kuin Luna. Voimia perheelle ja läheisille. Melkolailla pelkkää itkemistä oli helmikuun ensimmäiset pari viikkoa. Tässä samalla oon koittanu suorittaa työkokeilua, pitää kämpän ees jossain kuosissa, nukkua, syödä, jotain arkirytmin tapasta. Kai tää alkaa kohta helpottaa.

Mietittiin kaverin kanssa, että jos vuodella on näin paska alku niin loppuvuosi on kai sitten yhtä juhlaa? Eihän tää koko vuosi voi mennä samalla kaavalla kuin ekat pari kk? Eihän?

Ava oli ensimmäiset kolme viikkoa yhtä maassa kuin minä. Leikkiminen ei innostanut yhtään, lenkillekkin lähdettiin vähän nihkeästi, vapaana ollessa ei lähtenyt paria metriä kauemmaksi. Huomaa nyt että sitä patoutunutta energiaa löytyy, ja ollaankin koitettu purkaa sitä kaikkeen järkevään. Vähän neitiä sekoittaa vielä juoksutkin tähän päälle. Juoksut on tuoneet mukanaan sen että neiti on hyvin varutunut vieraita kohtaan. Lämpiää tosi hitaasti. Jos Avasta ois kiinni, niin meille ei tulisi yksikään vähän vieraampi ihminen. Tutut kyllä toivotetaan halien ja pusujen kera tervetulleeksi. Tää oli odotettavissa, kun rodut ottaa huomioon. Ava kyllä pystyy esimerkiksi hississä olemaan aivan kiinni vieraassa, ottamatta lainkaan kierroksia. Mutta oma reviiri on sitten eriasia. Tehdäänkin niin että jos vieraampi ihminen sattuu tulemaan, Ava odottaa ensin portin takana, vieraille nakkia käteen ja sitten tutustumaan. 

Ava